Historiakäsitys

Edesmenneen professori Osmo Wiion sanomaksi on laitettu paljon lakeja viestinnästä ja keskustelusta. Hän on varmasti ollut vaikuttava ja sivistynyt ihminen, ei sitä muuten Tekniikan Maailmaan olisi kirjoittanut. Kuten vaikka Wiion ajatus: "On olemassa aina joku, joka tietää itseäsi paremmin mitä olet sanomallasi tarkoittanut." Tätä itseäsi parempaa tietoa on nyt käyty lävitse Ylivieska-Raahen käräjäoikeudessa, jossa on pohdittu tuomitsevasti Magneettimedian juutalaisvastaisia tekstejä. Useimmiten sanojaa pidetään liki nerona, joka tietää miten teksti vaikuttaa kuulioihin. Se mitä tarkoitat tulkitaan tulevasta reaktiosta. Tällä elämänkokemuksella mitä omaan, sanon kuitenkin että valtaosalla kirjoittajista ei ole mitään arvausta mitä ja miten kirjoitukset vaikuttavat kuulioihin. Yleensä ne eivät vaikuta yhtään mitään. Tuomio oli oikein, kuten tuomio on aina oikein. Päätös tuli!

Viralliset ja menestyneet ihmiset kirjoittavat lähes aina propagandaa ja historiankirjoitus on tähän hetkeen vaikuttamaan pyrkivää tiedottamista eli juuri propagandaa. Ei siinä mitään, nykyisyys perustuu historialle, mutta että menneisyyden tapahtumat pitää kertoa niin, että menneisyys ei vaikuta vain tähän hetkeen vaan myös tulevaisuuteen loikaten tämän hetken ylitse. Ei tässä järkeä ole ja pitäisikö siksi oppivelvollisuuskouluista koko historia oppiaineena poistaa? 

Vaihtoehtona on, että jokaisesta oppiaineessa kerrottaisiin sen syntytausta sekä miten aineesta on tullut sellainen kuin se on nyt ja olisiko se voinut mennä toisinkin. Meillä on jo nyt keinotekoisia historia-aineita kuten vaikka oppi- ja aatehistoria tai taloushistoria. Näissä jotenkin kuvitellaan, että ilmiöt tapahtuvat maailmasta ulkopuolella ilman vaikutussuhdetta ympäristöönsä jossain laboratiossa ceteris paribus olosuhteissa. Mikäli liitettäisiin historiaelementti jokaiseen aineeseen, niin ymmärrys kasvaisi miksi olemme sellaisia kuin olemme, sehän sitä oikeaa historiaa on. Ei sopimukset, rajat tai sodat ole historiaa, ne ovat seurausta jostain suuremmasta. Voisimme olla aatemaailmaltamme aivan toisenlaisiakin, tämä aatemaailma mikä meillä on, sattuu vain olemaan se toteutunut realisaatio. Olisi sitä voinut käydä toisinkin. Eihän nykyiset historianopettajat, eikä historioitsijatkaan ymmärrä mistä on kyse, kun he eivät ymmärrä kuin menneisyyttä ilman menneisyyteen eniten vaikuttavia ilmiöitä eli tätä hetkeä.

Armeija on aina ollut opportunistisin suurista instituutioista omassa historiankäsityksessään. Johan minullekkin opetettiin armeijassa armeijan historiaa, tosin taisin oppia varsin heikosti oikean tavan katsella taaksepäin. Armeijassa alkoi historianopetus jo 1920–luvulla ja pääopettajistona oli sotilaspapisto. Papisto valittiin tähän tehtävään pitkälle kansalaissodan kokemusten perusteella. Heillä uskottiin olevan oikea historiankäsitys ja sopiva määrä ryssävihaa. Paljolti siksi meidän peruskoulummekin on vieläkin hyvin kristilliskansallishenkistä.  Sota–aikana tätä opetusta vain kiihdytettiin varsinkin asemasotavaiheessa, jossa taistelutahto alkoi rapautumaan tylsistymiseen vuoksi. Lääkkeeksi tylsistymiseen käytettiin propagandahistoriaopetusta sekä kasvavaa viihdehuumeheroinin käyttöä. Väinö Linnankin negatiivinen kuva pappeihin juontanee juuri tästä propagandasta. Kuva joka ilmenee suorimmin Täällä Pohjantähti trilogiassa.

Meille on propagandassa kerrottu kahta suurta tarinaa, jotka ovat suoraan valistuspropagandasta eli  Illusioneista vapaa realistinen oppi ja meidän tehtävämme eurooppalaisen kulttuurin vartijana. Sodassa valistustyöstä käytettiin nimitystä kansalaistieto, nimikettä jonka niminen oppiaine oli peruskoulussa ainakin 1980-luvulla.

Luutnantti W.H.Hagman pohti opetusta paljonkin 1930-luvulla ja hänen kirjansa "Isänmaan historia Suomen maanpuolustajia varten" tuli perusoppikirjaksi varsin pian armeijassa. Kirja oli tarkoitettu opettajille sekä upseereille oikean historiakäsityksen opettamiseksi, kirjassa on se käsitys kuvattu mikä on tälläkin hetkellä valtaosalla suomalaisista. Hagman, joka myöhemmin muutti nimensä Halstiksi, kirjoitti Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, jonka nimimerkin Urho Kekkonen peri myöhemmin, kuten myös Halstin historiakäsityksen. Halstin kirjan suuri sanoma on, että kansojen välinen taistelu on historiaa pyörittävä voima ja itsenäisyys on kansan arvokkain lahja. Tämä sama käsitys on monella vieläkin päälimmäisenä muistona historiasta ja omasta maailman käsityksestä lisättynä vapaiden vaalien ylivoimaisesta hyvyydestä.  Itse ajattelen, että toinen maailmansota käytännön testinä osoitti tuon näkemyksen vääräksi. Uskon myös, että kansojen arvokkain lahja on alueella asuvien ihmisten mahdollisimman hyvä elämä ja sillä ei ole juuri hallintotavan tai itsenäisyyden kanssa mitään tekemistä. Tähän hyvään elämään vaikuttaa pääosin teknologinen kehitys ja sen tuottamat mahdollisuudet sekä elämisen olosuhteiden parantamisen mahdollisuus. Sodan päättymisestä ja tuon halstilaisen näkemyksen murtumisesta on jo 70-vuotta. Koskahan tuo vanha historiankäsitys päivitetään myös Suomen koulun oppimääriin?